maanantai 29. lokakuuta 2012

Ooppera: Parsifal - Deutsche Oper Berlin 2012-10-28

Hieman yllättäen pohtiessani muutaman syyslomapäivän viettoa huomasin ostaneeni lipun Deutsche Operin uuteen Parsifal ohjaukseen. Lopputuloksena olikin sitten varsinainen oopperatäsmäisku Berliiniin. Ja ainahan Wagner-matkalle löytyy perusteluita; Parsifal on suosikkioopperani ja DOB:n uuden Parsifal tuotannon on ohjannut Philipp Stölzl, jonka Rienzi produktioon ihastuin jo aikaisemmin. Parsifalin ensi-ilta oli viikko sitten ja tänään oli kolmas esitys.

Ennen illan esitystä kunnioitimme hetken hiljaisuudella eilen edesmenneen Hans Werner Henzen muistoa. Saimme myös kuulla muutaman sanan hänen suuresta merkityksestään Berliinin musiikkielämälle.

Stölzl esittää alkusoiton aikana Parsifalin keskeisten symbolien historian. Ollaan Golgatan kukkulalla ja Jeesus kuolee ristillä. Sotilas tökkää keihäällä kylkeen ja valuvaa verta otetaan graalimaljaan. Kundry saa hysteerisen naurukohtauksen. Siinä meillä on keihäs, graali ja Kudryn rikos. Jo tämän alkupantomiimin aikana Stölzl hyödyntää näyttämötoiminnan ajan muokkaamista. Jeesuksen kuolinkouristusten aikana muut ovat jähmettyneinä kitschmäiseen asentoon. Kun Jeesus kuolee niin muut vapautuvat liikkeeseen. Samanlaisia hidastuksia ja jähmettymisiä tapahtuu läpi oopperan. Liekö "tilaksi muuttuu aika" ollut mielessä.

Kun alkuasetelma on ohi ja esirippu avautuu uudelleen, huomaamme olevamme vielä uuden tuotannon parissa, kun lavastusta siirtämässä ollut näyttämömies kilpailee esiripun kanssa lavan reunan saavuttamisesta. Näyttämömies voitti.

Ensimmäisen näytöksen yleinen tunnelma on erittäin perinteinen. Lavastus on vastaava kalliomuodostelma kuin alkupantomiimin aikana. Toisella sivulla kukkulan päällä on graalin ritarien linnan pienoismalli. Lavastus pysyy käytännössä koko oopperan ajan samanlaisena, ainoastaan toisessa näytöksessä lavan sivujen kukkuloita yhdistää kivisilta joka muodostaa näin lavasta asteekkien(?) temppelin sisäänkäynnin. Valaistus on varsin niukka läpi oopperan. Lavasteet tuntuvat olevan betoniseinien sisällä joissa on loisteputkivalaisimet. Hieman odottelin läpi esityksen astuvatko nämä seinät ja valot tärkeämään osaan, mutta niiden mahdollista merkitystä ei avattu missään vaiheessa.

Ensimmäinen vihje uudesta on Parsifalin asu. Muiden henkilöiden asusteet viittaavat vanhaan aikaan, vaikkapa sinne Parsifal tarun alkuvuosille 1100-1300 luvulle. Mutta Parsifal ilmaantuu lavalle modernissa miesten puvussa solmio kaulassaan, tosin kauluksen napit auki. Joutsenta emme lavalle saa kuin muutaman höyhenen muodossa, jotka Gurnemanz poimii Parsifalin hihasta. Gurnemanzin historiamonologien tarinat näytellään lavan sivukukkuloilla pantomiiminä.

Vasta kun temppelisiirtymämusiikin aikana lavalle saapuu itseään ruoskiva kärsimyskulkue, alkaa mieli askarrella pohtien mistä tässä onkaan kysymys. Sitähän se Parsifalinkin mielen pitäisi tehdä. Kristinuskon omituinen hinku kärsimyksen korostamiseen tulee selvästi esille. Koko uskon symbolinakin kun on kidutusväline. Amfortas ei itse osallistu fyysisesti graalin paljastukseen, mutta operaation jälkeen hänellä on stigmat kämmenissä. Graalin ritareille graalin paljastus aiheuttaa hurmostilan, jonka lopun hitaassa pantomiimissa on paljon aggressiota ja ristiretkihenkeä.

Ensimmäisen näytöksen jälkeen oli kenties ohjauksen suhteen hieman pettynyt olo, punaista lankaa ei ollut vielä löytynyt. Musiikin puolesta ei valittamista ollut. Gurnemanzin roolissa oli Albert Pesendorfer, ainoa mikä laski hänen komeasta äänestä nauttimista oli tieto siitä, että kahdessa edeltävässä näytöksessä Gurnemanzia oli laulanut Matti Salminen. Salmisen äänessä on vielä enemmän sitä lämpöä ja syvyyttä mitä Gurnemanz kaipaa. Amfortasta lauloi Thomas Johannes Mayer, hänkin oli mies paikallaan. Titurelin ääni ei sen sijaan ollut paikallaan. Lavalla roolia näytteli Stephen Bronk, mutta hän oli sen verran kipeä, että ääni sen sijaan tuli Albert Pesendorferista joka kipitteli orkesterimonttuun Titurelin lauluosuuden ajaksi. Kundryn roolin lauloi Evelyn Helitzius. Hänen äänensä on vahva ja sävyltään sellainen joka kantaa helposti orkesterin yli. Häntä parempaa Kundrya en ole elävänä kuullut kuin kerran ja silloin laulajana oli Waltraud Meier. Parsifalina olikin sitten Klaus Florian Vogt, hänen äänensävynsä on mielestäni lähes täydellinen Parsifalin rooliin. Siinä on sopiva suhde läpikuultavuutta, "durch Mitleid wissend"-henkeä.

Toisessa näytöksessä hypätäänkin sitten kristinuskon pimeistä piirteistä asteekkien pimeisiin piirteisiin. Klingsor on asteekkivelho joka surmaa näytöksen alussa ihmisuhrin. Sydän kaivetaan uhrin rinnasta ja Klingsorin maistiaisen jälkeen se aikaan saa verihurmoksen naisasteekkien parissa. Mielestäni asteekkien uhrauksen rinnastaminen kristinuskon uhraukseen on mielenkiintoinen näkökulma. Eikös Jeesuskin ollut ihmisuhri? Hänenkin liha ja veri on symbolisesti nautittavana kirkoissa tavan takaa. Parsifal saapuu Klingsorin temppelin portille miekka heiluen. Miekan hän muuten "löysi" ensimmäisen näytöksen lopussa graalin ritarien jäljiltä. Asteekkien huppuasusteet karisevat ja paljastavat kukkaistytöt, jotka houkuttelevat Parsifalin uhrilavalle. Parsifal on jo melkein saamassa miekan kylkeensä kun Kundry vihdoin kutsuu hänen nimeään. Kundryhän ei sitten onnistukaan puuhasteluissaan kovin hyvin. Suudelman symboliikkaan ei Stölzl puutu mitenkään erityisesti ja Klingsorin suhteen Parsifal noudattaa miekka selkään politiikkaa. Eikö Stölzl halunnut sotkea ristiä Klingsorin taltuttamiseen? Vai onko Parsifal ristiretkeläinen joka käy teurastamassa vääräuskoiset? Siinäpä pohdittavaa. Klingsorin roolin lauloi Thomas Jesatko, erinomainen suoritus. Kukkaistytöt jäävät valitettavan usein vähälle huomiolle. Tänään lavalla olivat ehdottomasti parhaat neitoset mitä olen elävänä kuullut. He olivat Hulkar Sabirova, Kim-Lillian Strebel, Rachel Hauge, Hila Fahima, Annie Rosen ja Dana Beth Miller.

Kolmas näytös alkaa odottamisen ilmapiirissä. Nyt moderneissa vaatteissa ryhmä (laitapuolen?) asukkaita tuijottaa tyhjää kukkulaa. Sitähän uskonto on? Odottamista, lunastusta, jotain muuta kuin tässä hetkessä elämistä. Parsifal saapuu lavalle kovin heikossa kunnossa. Hän laahustaa ja kompuroi keihäänsä kanssa lavan edustalle. Keihäs on käärittynä liinaan ja odottava väkijoukko kuorii sen hurmoksessa esiin. Kundry joutuu katselemaan sivusta kun väkijoukko vie Parsifalin lähteen luo jalkapesulle ja balsamihoidolle. Pitkäperjantain ihme ei saa kasveja puhkeamaan kukkaan, vaan Parsifalin lähteessä kastama väkijoukko ryhtyy osoittamaan aggressiota Kundrya kohtaan. Varsin outoa toimintaa.

Tällä kertaa temppelin siirtymämusiikin aikana Amfortas tulee lavalle kantaen ristiään. Väkijoukko seuraa häntä ruoskilla uhkaillen. Parsifal tuntuu olevan suhteellisen pihalla tapahtumista koko kolmannen näytöksen ajan. Kun Amfortas kieltäytyy graalirituaalista, Parsifal suorittaa sen. Kun hän vihdoin koskettaa Amfortaksen haavaa parantaakseen sen, Amfortas vetää keihään syvälle kylkeensä tehden näin käytännössä itsemurhan. Loppukuvaksi oopperalle tulee varsin synkkä. Väkijoukko on stigmoineen graalin hurmiossa. Kundry menee heidän keskelleen kääntyen yleisöön päin ja joko nauraa tai sitten huutaa äänettömästi kauhusta.

Kokonaisuutena Stölzlin ohjauksesta jää varsin ristiriitaiset (pun intended) tunteet. Itse en ole ollenkaan uskonnollinen ihminen, mutta Parsifalin "myötätunto ratkaisuna" on mielestäni hieno ajatus. Stölzl tekee hienoja rinnastuksia, osoittaa typeryyksiä sormella ja päättää ohjauksen "eikö tämä ikinä" lopu tunnelmaan. Ehkäpä tuo lopetus on se mikä minua eniten jää kaivelemaan. Parsifalissa hienointa on positiivinen pohjavire, koskien jokaisen mielen mukaan sitten tätä tai mahdollista tulevaa elämää. Omalla kohdallani se on jonkinlaista luottamusta tämän lajin mahdollisuuteen selvitä tulevaisuudessa. Tämän suhteen vaikkapa Keith Warnerin Parsifal Kööpenhaminassa oli paljon parempi.

Kun vielä näin lopuksi mainitsen että Donald Runnicles johti orkesteria eteerisen komeasti, niin Deutsche Operin uusi Parsifal alkaa olla käsitelty tällä erää. Mielenkiinnolla odotan tulisiko tästä kenties tallennetta saataville tulevaisuudessa. Tosin Stölzl jakaa lavaa osiin siten että se ei välttämättä toimi kuvaruudussa. Noh, aika näyttää...

1 kommentti:

  1. Kiitos tästä selonteosta!

    Melkein kuin olisi ollut mukana.

    VastaaPoista