Perjantai-iltana oli Siegfriedin vuoro. Esitys oli tämän syklin oopperoista tasapainoisin. Segerstam orkestereineen oli iskussa alusta lähtien. Ensimmäisen näytöksen tenoripari Jürgen Müller Siegfriedinä ja Colin Judson Mimenä aloittivat vahvasti. Hieman enemmän nyansseja ääniin olisin välillä kaivannut, mutta eipä puute suuri ollut. Müllerin äänessä ei ole sitä kirkkainta sankaritenoriklangia, mutta vahva- ja varmaääninen laulaja hän on. Ilmeisesti hän ei iältään ole aivan nuori, mutta hänen habituksensa kyllä luo kuvan hienosti nuoresta tuittupäisestä Siegfriedistä.
Helsingin Ringin Wotan, Terje Stensvold, on aivan mahtava. Hänen äänensä ja näyttelemisensä ovat huipputasoa. Todella vakuuttavaa työtä. Esa Ruuttunen ON Alberich. Catherine Fosterin Brünnhilde antoi myrskyvaroituksen ennen sunnuntaista lopputyötään. Eipä laulajissa kyllä ole muutenkaan paljon huomauttamista. Ainoa pieni pettymys on ollut Jyrki Korhonen. Fafnerin rooli Reininkullassa ja Siegfriedissä, sekä Hunding Valkyyriassa ovat jättäneet minut vähän kylmäksi.
Ohjauksessa oli hienoja yksityiskohtia. Pidin kolmannen näytöksen Siegfriedin ja Brünnhilden kohtauksessa Siegfriedin hämmennyksestä/pelosta naisen kohdatessaan. Mimen ja Alberichin tappelu on kiukkuista hyppimistä, muutenkin Friedrich kaivoi mielestäni hienosti oopperasta koomisia näkökulmia. Ehkäpä Siegfried olisi kuitenkin voinut halkaista Notungilla alasimen. Mimen pajan kattopalkin katkaiseminen ei omaa samanlaista voiman symboliikkaa.
Lavastus jatkoi tutulla vatupassittomalla linjalla. Ainoa kohtaus missä lavalla oli tasainen "pinta", oli kolmannen näytöksen Wotan/Erda/Siegfried kohtaaminen. Lavasteet, värit ja valot muodostivat läpi oopperan kokonaisuuden josta pidän todella paljon. Niiden keskellä kun vielä näytellään komeasti hienoa draamaa uljaan musiikin kera, niin mikäpä on oopperanystävän nauttiessa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti