sunnuntai 17. lokakuuta 2010

Konsertti: Tainiokosken kirkko 2010-10-17

Sonus Borealis palautti korvat perusasioiden pariin. Konsertin teemana oli "Kun barokki keksittiin - Musiikkia 1600-luvun Italiasta". Tällä kertaa Sonus Borealis soitti kokoonpanossa:


Ulla Paakkunainen, sopraano
Tuukka Terho, laulu, arkkiluuttu, barokkikitara
Antto Vanhala, barokkiviulu
Heini Vesterinen, barokkiviulu, viola da gamba, urut
Louna Hosia, barokkisello, viola da gamba
Hanna Saarela, urut
Johannes Vesterinen, cembalo ja urut

Ei vibraattoa; soittimia jotka tarvitsevat virittämistä kesken konsertin; soittimien vaihtamista; ihmisiä lavalla...

Kiitos!

lauantai 16. lokakuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-16

Sellistit valtasivat tänään Konserttihovin. Konsertti alkoi kahden sellon voimalla. Martti Rousi ja hänen oppilaansa Elisabeth Grain soittivat kaksi Vivaldin sellosonaattia. Käsittääkseni ne ovat alunperin kirjoitettu sellolle ja basso continuolle. Nyt taustasoittimena toimi pelkästään toinen sello ja lopputulos oli ilmava ja selkeä.

Seuraavaksi oli vuorossa Robert Schumannin sellokonsertto sovitettuna neljälle sellolle. Soolo-osuuden soitti Jaani Helander ja taustatrioon liittyi Rousin ja Grainin seuraksi Lauri Kankkunen. Solistin ja orkesterin supistuminen kvartetiksi muuttaa konserton luonteen täysin. Onkohan tästä olemassa levytystä kvartettina? Olisi mielenkiintoista vertailla orkesteriversiota ja kvartettia enemmänkin... Hyvältä kuullosti.

Väliajan jälkeen lavalle saapui syntymäpäiväsankari Jonathan Roozeman pianisti-isänsä Robert Roozemanin kanssa. 13 vuotta täyttävälle syntymäpäiväsankarille on vaikea ennustaa muuta kuin musiikin täyttämää tulevaisuutta. Tänä vuonna jo Turun sellokilpailun välieriin päässyt musikantti on ikäisekseen erittäin kypsä muusikko. Kannattaa laittaa nimi mieleen.

Lisää selloja lavalle! Heitor Villa-Lobosin Bachianas Brasileiras no 1 on kirjoitettu kahdeksalle sellolle. Oktetiksi jo edellä mainittujen sellistien lisäksi kokoonpanon täydensivät Barbara Musafia, Lauri Rantamoijanen ja Juuli Ilmonen. Bachianas Brasileiras no 1 koostuu kolmesta osasta joista tällä kertaa Fuga jätettiin pois. Erityisesti ihastelin Martti Rousin soittoa Modinha osassa. Kaunista...

Bachianas Brasileiras no 5:een Villa-Lobos on ottanut mukaan vielä sopraanon. Kun illan konsertissa lavalle tuli Piia Komsi, oli lavalla kaikkiaan yhdeksän sellistiä. Komsi nimittäin aloitti muusikon uransa sellistinä. No 5:en ensimmäinen osa Aria on varmaan tunnetuimpia Villa-Lobosin sävellyksiä. Tänään se kuultiin kahteen kertaan, encorena tullut toinen kerta oli ehkä vielä hieman parempi kuin ensimmäinen.

Minulle Villa-Lobos on tärkeä säveltäjä kitaramusiikin tähden. Kannattaa ehdottomasti tutustua hänen preludeihin ja etydeihin kitaralle.

Ilahduttavan runsaslukuinen yleisö sai kokea hienon konsertin Rousi/Komsi pariskunnan ja sello-oppilaiden toimesta.

perjantai 15. lokakuuta 2010

Konsertti: Finlandia-talo 2010-10-14

Helsingin kaupunginorkesterin konsertin ohjelmistossa oli Robert Schumannin kuusi fuugaa teemasta BACH ja Anton Brucknerin seitsemäs sinfonia.

Schumannin fuugat on alun perin kirjoitettu kosketinsoittimelle. Sovituksen jousiorkesterille on tehnyt Paul Angerer. Ehdin pikaisesti ennen konserttia kuuntelemaan pianoversion kerran läpi. Näin ensituntumalta jousiorkesterisovitus kuulosti mielenkiintoiselta ja olisi tosi hienoa kuulla tulkinta uruilla. Jousiorkesterisovituksessa oli pitkiä ääniä, jotka pianolla eivät tietenkään tulleet esiin. En tiedä miten ne on alkuperäiseen versioon kirjoitettu, eli onko pianolle ja uruille eri nuotit. Ihan tutustumisen arvoinen sävellys.

Mutta sitten se Brucknerin sinfonia. Tämä oli ensimmäinen kerta kun kuulin Bruckneria elävänä ja aika järisyttävä kokemus olikin. Eritoten ensimmäinen ja toinen osa veivät musiikilliselle matkalle. Ehkä jossain vaiheessa olen valmis pohdiskelemaan Bruckneria sanallisin keinoin, mutta toistaiseksi pidättäydyn romanttisesti tunteellisessa lähestymistavassa. Suosittelen.

maanantai 11. lokakuuta 2010

Die Meistersinger von Nürnberg - Bayreuth 2008, Weigle, Wagner

Kohti Leipzigiä projekti jatkuu DVD-taltioinnilla Bayreuthista vuodelta 2008. Mestarilaulajien ohjauksesta vastaa Katharina Wagner. Ensi-ilta ohjauksella oli vuonna 2007 ja käsittääkseni tämä on jo hieman muunneltu versio edellisvuoden ohjauksesta.

Heti aluksi on todettava että ohjaus herätti paljon ajatuksia ja pohdiskeluja libreton ja alkuperäisen näyttämöohjauksen suhteen. Jo tällä perusteella täytyy ohjausta kehua. Tämähän on taiteen keskeisiä perusasioita: herättää ajatuksia ja aiheuttaa nykyisen todellisuuskäsityksen uudelleenarviointia

Wagnerin pojanpojan tyttären ohjauksessa korostuu uuden ja vanhan välinen konflikti, tradition ja kaavoihinkangistumisen problematiikka, sekä suosion ja kaupallisuuden houkutukset. Samat asiat ovat alkuperäisessä libretossakin olemassa, nyt vain painopistettä on siirretty alkuperäisen käsiteverkon sisällä.

Tapahtumat on siirretty taidekouluun ja kuvataiteen avulla mallinnetaan tyylien ja aikakausien konflikteja. Tämä on ohjauksen kannalta ymmärrettävä ratkaisu. Vaikka libretto puhuu laulukilpailusta, ei oopperan musiikkia tai tekstiä voida käydä muuttamaan ohjauksen takia. Mielenkiintoisena ajatusleikkinä voi jokainen miettiä jos Walther alun avantgardemaalarin sijaan olisikin räppääjä tai örinähevilaulaja ja Hans Sachs vaikkapa jazz-muusikko.

Minulle ohjauksen suurin ongelma on roolien ympäripyörähtämisen motiivi toisen näytöksen lopussa. Mikä aiheuttaa Waltherin, Sachsin ja Beckmesserin kääntymisen? Kaupungin väki ajautuu bakkanaaliin ja tästä johtuen Walther ja Sachs kääntyvät konservatiiveiksi ja Beckmesser vapauttaa sisäisen anarkistimuusansa? Ensimmäinen ja toinen näytös ovat loogisessa suhteessa toisiinsa, ja kolmas näytös on selkeä kokonaisuus. Ovatko Campbell keittopurkit ja pop-taide luettavissa niin kovana kolauksena pääkolmikon psyykeille, että tämä ajaa heidät lähes täydellisiin suunnanmuutoksiin?

Kolmanteen näytökseen on ahdettu varsin paljon "ohjauksellisia ideoita". Perhepotrettilavastusta, lateksipäämestareiden can-can tanssia, palkintoshekki, mudasta veistoa,... Ehkäpä hieman runsaudenpulaa. Lopussa "vapautunut" Beckmesser on ainoa joka osoittaa huolensa Sachsin monitulkintaisen loppulaulun aikana ja tämän ansiosta tavallaan nousee sankariksi.

Musiikillisesti parasta antia tarjoavat Klaus Florian Vogt Waltherin roolissa ja Michael Volle aivan mahtavana Beckmesserinä. Sachsin esittäjä Franz Hawlata on näyttelijänä loistava, mutta äänivarat eivät oikein tahdo riittää tämän roolin laulamiseen. Michaela Kaune oli aivan kelpo Eva.

Kysymys tämän ohjauksen huonoudesta tai hyvyydestä on oikeastaan turha. Ensimmäiseksi kohtaamiseksi mestarilaulajien kanssa tätä ei voi suositella, mutta hiemankaan enemmän Wagnerista tai Wagnereista kiinnostuneille tämä on pakollinen katsottava.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

Konsertti: Konserttihovi 2010-10-10

Konserttihovi aloitti Imatran Työväenopiston kanssa luentosarjan jonka teemana on klassisen musiikin kuuntelu.Luentosarjan ensimmäinen puhuja ja soittaja oli alttoviulisti Teemu Kupiainen. Tällä kertaa hänellä oli mukana alttoviulun sijaan tavallinen viulu. Ilta oli jaettu  kahteen osaan: aluksi Kupiainen kertoi omasta muusikillisesta taipaleestaan soittonäytteiden kera ja pienen tauon jälkeen soitti Bachin chaconnen.

Kupiainen on kiertänyt viulunsa kanssa maailmaa soittamassa Bachia kaduilla ja poluilla. Matkan varrella on yleisönä ollut nelijalkaisista lähtien monenlaista kuulijaa.Kupiaisella on hieno suhde Bachin musiikkiin ja osia kuultiin viulusonaateista ja -partitoista, sekä soolosellosarjoista.

Illan päätti Bachin d-molli partitan viimeinen osa chaconne. Tuo länsimaisen taidemusiikin monumentti oli luonteva päätös myös luentosarjan ensimmäiselle osalle. Seuraava osa on marraskuussa, jolloin puhujana on Tapani Länsiö.

sunnuntai 3. lokakuuta 2010

Die Meistersinger von Nürnberg - Wiener Staatsoper 2008, Thielemann, Schenk

Kuukauden päästä olisi tarkoitus piipahtaa Leipzigissa katsomassa Mestarilaulajat ensimmäistä kertaa lavalla. Ring tulee koettua ensi kertaa kesällä 2011 ja sen jälkeen on kaikki Wagnerin kypsän kauden oopperat tullut nähtyä elävänä. Kun oopperakärpänen puraisi nelisen vuotta sitten, niin jotenkin arvelin että Wagneriinhan tässä päädytään. Ja niinhän siinä kävi. Jos pitäisi valita se yksi suosikkiooppera, niin valinta olisi ilman muuta Parsifal. Ja Tristan kirii siinä kannoilla. Jos asiaa pohtii kylmästi järjen valossa niin Wagnerilla ei pitäisi olla kauheasti mahdollisuuksia. Pitkiä teoksia, ei selviä aarioita, jotkut syyttävät huutamisesta.

Ensimmäinen Wagnerin ooppera jonka näin lavalla oli tuo Parsifal. Siihenkin tein pohjatyötä: levytyksiä, video-taltiointeja ja libreton tutkimista. Kun kansallisoopperassa valot sammuivat ja alkusoitto alkoi, jossain mielessä kaikki pohjatyö oli turhaa. Edessä oli yli viisituntinen (väliaikojen kanssa) matka sielun syövereihin; musiikki vei mennessään.

Tulkintojen ja toteutusmahdollisuuksien tasolla Wagnerin oopperat ovat kultakimpaleita. Myyttisiä tarinoita jotka mahdollistavat tarinoiden siirtämisen avaruusaikaan asti. Hahmot ja tapahtumat pyöriskelevät syiden, seurauksien, motiivien ja moraalin verkostoissa joita on yksinkertaisesti ihanaa pohtia ja löytää uusia näkökulmia.

Nyt on suurennuslasin alla Mestarilaujat, Wagnerin ainoa koominen ooppera. Mutta kyllähän tästäkin teoksesta löytyy syvempiä tasoja, vaikkapa nyt taiteen arvostuksen ja kulttuurin tärkeyden osalta. Oopperan saksalaista nationalismia väärinkäytettiin natsien toimesta.

Mutta mennäänpä itse tallenteeseen. Schenkin ohjaus on alunperin vuodelta 1975, joten tallenne on 33 vuotta vanhasta tuostannosta. Heti ensimmäisen näytöksen alussa piti käydä levyhyllyllä varmistamassa kuka Metropolitan oopperan Mestarilaulajat ohjasikaan. Schenk löytyi sieltäkin, mutta vuodelta 1993. Katsoin Metin Mestarilaulajat edellisen kerran parisen vuotta sitten, joten kauhean tarkkaa muistikuvaa ei siitä ole, mutta kovin samanlaiselta ohjaukset vaikuttavat. Eikä se ole välttämättä huono asia. Kyse on perinteisestä ohjauksesta joka noudattelee säveltäjän toiveita. Näin oopperauntuvikon kannalta tämä on paras lähtökohta. Uudet ohjaukset avautuvat paremmin ja antavat huomattavasti enemmän (siis hyvät sellaiset) kun alkuperäinen idea on tuttu. Levyhyllyyn on jo hankittu Katarina Wagnerin ohjaus Bayreuthista vuodelta 2008, joka ei todellakaan ole perinteinen. Tuo pitää ehtiä vielä katsoa ennen Leipzigin reissua.

Barenboim ja Thielemann käyvät mielessäni kamppailua parhaan elossa olevan Wagner kapellimestarin tittelistä. Tämäkin Mestarilaulajat on hienoa työtä Thielemannilta ja Wienin Philharmonikoilta. Laulajakaarti on vahva. Falk Struckmann on Hans Sachsin osassa loistava. Johan Botha laulaa hienosti Waltherin osan ja Adrian Eröd on hyvä-ääninen Beckmesser. Ensimmäisessä näytöksessä lumouduin basso Ain Angerin tulkinnasta Veit Pognerin roolissa. Evan roolin lauloi Ricarda Merbeth, johon suhteeni heilahteli edestakaisin, välillä pidin, välillä en.

Kokonaisuutena tästä Mestarilaulajien tuotannosta jäi oikein hyvä maku. Jos oopperaan haluaa tutustua on tämä tai Metin versio varma valinta. Näiden jälkeen voikin jo siirtyä regietheaterin mielenkiintoiseen maailmaan.

perjantai 1. lokakuuta 2010

Konsertti: Lappeenranta-sali 2010-09-30

Lappeenrannan kaupunginorkesterin ohjelmistossa oli harvinaista herkkua: Paavo Heinisen huilukonserton kantaesitys, solistina Mikael Helasvuo ja kapellimestarina Tibor Bogányi. Muut konsertin teokset olivat Ravelin Pavane, Madetojan Elegia ja Mendelssohnin 4. sinfonia.

Konsertin esimakua saatiin jo edellisenä päivänä jolloin kaupunginorkesterilla oli avoimet harjoitukset. Oli mukavaa päästä tutustumaan sävellyksen harjoitusprosessiin kun paikalla oli säveltäjäkin. Heti alussa huomattiin että kolmannen osan käyrätorvi- ja klarinettistemmat oli toimitettu soittajille transponoimattomina. Soittajat kykenivät kuitenkin soittamaan harjoituksen transponoiden suoraan stemmoistaan. Intendentti soitti julkaisijalle(?) Helsinkiin ja tauolla oikeat stemmat olivat jo käytettävissä. Muuten harjoitukset olivat balanssien, tempojen ja fraseerauksien viilamista ja sopimista. En tiedä kuinka paljon solisti ja säveltäjä olivat jo aikaisemmin keskustelleet, oletan että paljon, mutta yllättävän vähillä huomautuksilla säveltäjä solistin ja orkesterin päästi. Huilukonserton jälkeen harjoitukset jatkuivat konsertin muun ohjelmiston läpikäynnillä, ja oli hienoa huomata kuinka Bogányi kävi välillä pitkällä katsomon puolella tarkkailemassa orkesterin sointia. Muutenkin tässä vaiheessa kapellimestari selkeästi ohjasi orkesterin soittoa enemmän. Huilukonserton kanssa yhteistyö solistin, kapellimestarin ja säveltäjän välillä oli selkeää kolmikantaa. Toivottavasti avoimista harjoituksista tulisi tapa ainakin kerran tai pari kaudessa. Vähälukuisesta yleisöstä tuskin haittaa on, mutta meille musiikin rakastajille se antaa hienon lisän konserttiin.

Sitten varsinaiseen konserttiin. Aloitusnumerona oli Ravelin Pavane ja ensimmäinen ihmetys oli tempon tippuminen harjoituksista. Voi olla että muistin tempon väärin, mutta joka tapauksessa olisin toivonut hieman nopeampaa tempoa. Hitaalla tempolla jokainen sävy erottuu tarkemmin ja aloitusnumerona tämä saattaa tuottaa hieman ongelmia. Ihan hyvältä se silti kuullosti.

Toinen numero, Madetojan Elegia, toimi luonnollisena askeleena kohti huilukonserttoa. Elegiassa on myös samaa hienovaraista haikeutta kuin Pavanessa. Kaksi kauniin kevyttä aloitusnumeroa.

Illan pääteos oli ilman muuta Paavo Heinisen huilukonsertto. Heininen on säveltänyt konserton Leevi Madetojan hengessä ja se kuulostaakin varsin tonaaliselta. Konsertto ei ole myöskään virtuoosikonsertto, jossa solistin sormet hehkuvat kuumana, vaan taitoa vaativat osat on pienempinä erinä kätketty konserton sekaan. Orkesterissa on mukana harppu, joka on monasti keskeisessä osassa solistin ja orkesterin välissä ja seassa. Edellisillan harjoituksissa sävellyksestä ei tietenkään saanut kokonaiskuvaa jatkuvien keskeytyksien ja hyppyjen takia. Ensimmäisessä osassa, Scherzo et Elegia, eivät scherzo ja elegia olleet peräkkäin, vaan vaihtoivat vuoroja ja kietoutuivat toisiinsa. Hieno kudelma. Toinen osa Sonata sisältää muutamia hiljaa ja vienosti orkesteroituja jaksoja jotka ovat varsin visuaalisia. Kolmannessa osassa on toistuva laskeva teema, joka jakaa osan pienempiin yksikköihin joista ainakin minulle tuli mieleen pastoraalisia kuvia. Kokonaisuutena pidin konsertosta kovasti. Solisti ja orkesteri suoriutuivat urakasta hyvin, jossain olin kuulevinani pieniä eriaikaisuuksia, mutta eivät ne haitanneet. Erityisen mukavaa on se, että konsertto äänitettiin Ylen toimesta ja se lähetetään radiossa 17.10. Harmittavaa uusissa sävellyksissä on se, ettei niitä usein pääse kuulemaan kuin kerran. Jos levytystä tai radiointia ei tehdä, niin teos on pakko yrittää sulattaa kertakuuntelulla. Ja se on ehdottomasti väärin. Nyt on mainio tilaisuus painaa rec-nappia ja ihmetellä säveliä useampaan kertaan.

Konsertin päätti Mendelssohnin 4. sinfonia. Vahvasti klassiseen taustaan pohjautuva sinfonia oli mainio menopala ja täydellinen lopetusnumero. Eikös toisen osan teema kävisi mainiosti suomalaisesta kansanlaulusta?

Jälleen hyvä konsertti Lappeenrannan kaupunginorkesterilta. Olen nyt muutaman vuoden käynyt enemmän ja vähemmän säännöllisesti kaupunginorkesterin konserteissa ja mielestäni orkesteri on parantunut koko ajan. Eilen lavalla oli taas hieman enemmän soittajia (jouset 5-4-3-3-2) ja toivon vain että orkesteri saisi muutaman jatkuvan lisävakanssin, sillä orkesterissa on potentiaalia.